torstai, 7. helmikuu 2008

Siemen

Siemen ei ole mielestäni miellyttävä sana. Siemen. Siemen siemen siemen. Siemen. Parempi siemen syöksyssä kuin kymmenen pussissa.. Ei siemen silti ole suora assosiaatio siemennesteeseen, (joka on muuten sangen ällöttävä sana, sperma on kahdeksantoista kertaa parempi ilmaisu, neutraalimpikin) vaan ennemminkin ehkä siementäjään. Tulee mieleen sellainen riisinjyvää muistuttava Siemen, jonka ovelan näköinen herra Siementäjä sujauttaa virnistellen lehmä-paran vakoseen. Muuuuu. Silti siemen voi olla myös jotain herkullista. Silloin ajattelen ennemmin jotain pähkinän tapaista. Ja nimenomaan hasselpähkinän. Semmoiset muumien merestä löytämästä puuarkusta paljastuvat viidakonsiemenet on ihastuttavia! Ja mielenkiintoisia! Pienempä sen jakson jälkeen taisin aukoa jokaista vähänkään puuta muistuttavaa boksia siemenenkiilto silmissä. Jokainen lapsi haluaisi varmaan kasvattaa viidakon huuliharpun äänestä hurmaantuvine lihansyöjäkasveineen. Ja hengailla alasti kunnes on aika lähteä uintiretkelle. Moni isompi sen taas saattaisi mieluusti syksyn tullen napsia parin kuusen havut napaansa, painua petiin, ja herätä kevään ensimmäisenä päivänä huuliharppumusiikkiin. Ainakin minä.

Alkoi haikailuttaa. Oikeassa maailmassa ei ole ollenkaan niin kivoja paikkoja kuin vaikka Muumilaakso. Väritkin on paljon harmaammat ja hailakammat. Tosi harvoissa kesäkuvissakaan on täyttä väriloistoa, ainakin minun digipokkarini ei sellaisia vangitse kuin todella harvoin. Tosin hän onkin vanha vekotin, pitkästi yli viisivuotias, ehkä jo seitsemän kertaa 365 päivää kuvailuja takana. Eläkeläiskamera. Hyvin tosin pelaa vieläkin, pisteet vaan Kodakille, wohoo!

Pitäisi ostaa sellainen kamera, joka ei vettä pelkäisi. Niitä on jo ihan edullisestikin tarjolla. Semmoinen olisi huippuvehje rannalla. Ulkomaillakin voisi huoletta raahata kameraa aina mukana, eikä joutuisi sitä niin varjelemaan. Taidanpa laittaa harkinta -listalle.

En muuten oksentanutkaan silloin toinen päivä.

tiistai, 5. helmikuu 2008

Sinnikästä oksettaa

    Olenpas sinnikäs! Kirjoitan tätä jo kolmatta kertaa! Hahaa, kyllä! Tätä turhaa tekstiä! Vaikka niin windows, firefox kuin fusinikin ovat sitä mieltä, että yritys on tuhoon tuomittua ja tuomittavaa. Ensi kerralla kun selain päättää siirtää minut yllätäen sivun taaksepäin, luovutan. Jos niin käy, ei tämä turhuuden siemen pääse ikinä seikkailemaan suuren maailman aalloille. Se ei tietenkään olisi suuri menetys. Onko järkeä kirjoittaa tekstiä, jota ei aio itse sen koommin enää lukea, jota ei usko tai toivo muiden lukevan, joka kuitenkin jää talteen eikä katoa kuten tekstit yleensä, jolla ei ole pohdiskeluarvoa, ei kysymys+vastaus yhdistelmän arvoa, ei arvoa eikä arvokkuutta? Vastaus on tie-ten-kin EI! Useimpiin "onko järkeä...?" kysymyksiin vastaus on suora ei. Testatkaa vaikka. Onko järkeä katsoa Salkkareita? No, daa-a-a-aa, ei!! te huudatte. OIKEIN! Ei ole. Silti yllättävän/järkyttävän/kammottavan/naurettavan moni kääntää telkkarin kolmoskan... eh, anteeksi, Maikkarille 19:30. Minäkin usein. Onkos järkeä vetää pää täyteen? Ei, ja silti vaan kossupullo tärähtää kyynärpäähän ja snapsilasit viuhuen liukenee aivosoluparat poispoispois. Onko järkeä syödä vielä viides annos vielä toisen annoksen kohdalla terveelliseksi luokiteltavaa peruspöperöä? Ei. Semmoista se on. Ihmisiä ohjaa kaikenmaailman mielihalut ja himot. Toiset tykkää olla antamatta haluilleen valtaa. Sitten kun he vihdoin antavat halujensa viedä, se on oikeutetumpaa kuin niillä, jotka ovat himojensa orjia. On hienointa, kun osaa kieltäytyä. Silloin kruunun kirkkaimman saa.

Mutta minunhan piti kuvailla tunnetta, mikä vallitsee elimistössä, kun ystävämme oksennus harkitsee pikaista tai pitempää piipahdusreissua. Sen tunteen tuo tietenkin toimissaan arvaamaton, ja mukaisuudeltaan täysin johdoton, toverigeorgen viestintuoja. Päämäärätön matka mahalaukusta kurkun tienoolle jatkuu toverigeorgen tuloon, tai piipahdureissun perumiseen asti. Uskomattoman turha työ. Uskomattoman ällöttävä tunne. Uskomattoman ällöttävä lopputulos, jos huonosti käy. Ja luulenpa, että tuurini on minut hylännyt. Yön tullen, kun tajunta hämärtyy ja olo on avuton, toverigeorge laittaa viestintuojan kloonikoneeseen ja kopioi noita pikkuvepeleitä matkustelemaan edes takaisin, kunnes hän itse suuressa arvossaan on valmis aloittamaan tyylikkään reissunsa ulos kouristelevasta mahastani. Mukavaa, kun on jotain mitä odottaa. Juuri nytkin vipeltävät viestintuojavepeltäjät tekevät verkkaisesti matkaa sisuksissani. Montakohan tuntia, että itse suuri herra on valmiina? Melkoisen jännittävää, vai mitä! Huomenna voin kuvailla kaiken ihanan tarkasti teil.... meil... minu... :( No, huomenna voin kuvailla kaiken. Ehkä tämä teksti tulee kuitenkin joskus tarpeeseen. Eihän sitä tiedä, milloin joudun pitämään vasten tahtoani puheen. Silloin tämän tapaiset kirjoitukset tulevat suureen arvoon!

Nyt lähden katselemaan internetiä ja muumeja.

keskiviikko, 18. huhtikuu 2007

Minä lähden ison järven yli

Virossa käymään menossa. Muutaman päivän reissu edessä. Mennään ihan kivalla porukalla omalla bussilla. Toivottavasti siellä kevät on jo pitemmällä kuin täällä. Olisi kiva kekkuloida hameessa.
Aika pakata.

keskiviikko, 7. maaliskuu 2007

Askel numero yksi...

*läpsis*

Hahahaha! Se oli siinä :)