Olenpas sinnikäs! Kirjoitan tätä jo kolmatta kertaa! Hahaa, kyllä! Tätä turhaa tekstiä! Vaikka niin windows, firefox kuin fusinikin ovat sitä mieltä, että yritys on tuhoon tuomittua ja tuomittavaa. Ensi kerralla kun selain päättää siirtää minut yllätäen sivun taaksepäin, luovutan. Jos niin käy, ei tämä turhuuden siemen pääse ikinä seikkailemaan suuren maailman aalloille. Se ei tietenkään olisi suuri menetys. Onko järkeä kirjoittaa tekstiä, jota ei aio itse sen koommin enää lukea, jota ei usko tai toivo muiden lukevan, joka kuitenkin jää talteen eikä katoa kuten tekstit yleensä, jolla ei ole pohdiskeluarvoa, ei kysymys+vastaus yhdistelmän arvoa, ei arvoa eikä arvokkuutta? Vastaus on tie-ten-kin EI! Useimpiin "onko järkeä...?" kysymyksiin vastaus on suora ei. Testatkaa vaikka. Onko järkeä katsoa Salkkareita? No, daa-a-a-aa, ei!! te huudatte. OIKEIN! Ei ole. Silti yllättävän/järkyttävän/kammottavan/naurettavan moni kääntää telkkarin kolmoskan... eh, anteeksi, Maikkarille 19:30. Minäkin usein. Onkos järkeä vetää pää täyteen? Ei, ja silti vaan kossupullo tärähtää kyynärpäähän ja snapsilasit viuhuen liukenee aivosoluparat poispoispois. Onko järkeä syödä vielä viides annos vielä toisen annoksen kohdalla terveelliseksi luokiteltavaa peruspöperöä? Ei. Semmoista se on. Ihmisiä ohjaa kaikenmaailman mielihalut ja himot. Toiset tykkää olla antamatta haluilleen valtaa. Sitten kun he vihdoin antavat halujensa viedä, se on oikeutetumpaa kuin niillä, jotka ovat himojensa orjia. On hienointa, kun osaa kieltäytyä. Silloin kruunun kirkkaimman saa.

Mutta minunhan piti kuvailla tunnetta, mikä vallitsee elimistössä, kun ystävämme oksennus harkitsee pikaista tai pitempää piipahdusreissua. Sen tunteen tuo tietenkin toimissaan arvaamaton, ja mukaisuudeltaan täysin johdoton, toverigeorgen viestintuoja. Päämäärätön matka mahalaukusta kurkun tienoolle jatkuu toverigeorgen tuloon, tai piipahdureissun perumiseen asti. Uskomattoman turha työ. Uskomattoman ällöttävä tunne. Uskomattoman ällöttävä lopputulos, jos huonosti käy. Ja luulenpa, että tuurini on minut hylännyt. Yön tullen, kun tajunta hämärtyy ja olo on avuton, toverigeorge laittaa viestintuojan kloonikoneeseen ja kopioi noita pikkuvepeleitä matkustelemaan edes takaisin, kunnes hän itse suuressa arvossaan on valmis aloittamaan tyylikkään reissunsa ulos kouristelevasta mahastani. Mukavaa, kun on jotain mitä odottaa. Juuri nytkin vipeltävät viestintuojavepeltäjät tekevät verkkaisesti matkaa sisuksissani. Montakohan tuntia, että itse suuri herra on valmiina? Melkoisen jännittävää, vai mitä! Huomenna voin kuvailla kaiken ihanan tarkasti teil.... meil... minu... :( No, huomenna voin kuvailla kaiken. Ehkä tämä teksti tulee kuitenkin joskus tarpeeseen. Eihän sitä tiedä, milloin joudun pitämään vasten tahtoani puheen. Silloin tämän tapaiset kirjoitukset tulevat suureen arvoon!

Nyt lähden katselemaan internetiä ja muumeja.